Yhden purkin mäkikuismaa sitten nappailin keskimäärin 1,5 tabletin päivävauhtia - joskus siis yhden, joskus kaksi. Kyllä, mielialani koheni jonkin verran, tunsin olevani iloisempi kuin aiemmin. Lopetin siis käytön hmm, mitähän siitä tulee. Syyskuun lopulla? Vai?
En itse asiassa tiedä, onko iloinen oikea sana muutosta kuvaamaan. Jotenkin... Tyytyväisempi. Kun päivän kouluhommat jäivät tekemättä, olin vain "so what", ja jatkoin tv:n katselua tai muuta yhtä kehittävää toimintaa ilman omantunnonpistosta.
Yhtään tuotteliaammaksi en siis tullut. Voi toki olla, että mielialan pitää ensin koheta, jotta kykenee tekemään myös niitä vähemmän innostavia hommia, ja pikkuhiljaa sitten siihen rutinoituu.
Edelleen selitän asian huonosti. Siis kun on pitkän aikaa tottunut tekemään, joutunut tekemään, asiat tietyllä tavalla, tästä tavasta voi olla vaikea päästä eroon, vaikka motivaatio sinänsä olisikin jo ihan riittävä. Toimintamalli on automatisoitunut, niin pitää suorastaan haastaa itsensä ajattelemaan, että pystyisinköhän sittenkin lukemaan oppikirjasta yhden luvun lisää? Tai edes sen yhden luvun? Muuten vajoaa johonkin sängynpohjalle ihan vain vanhasta tottumuksesta.
Ehkä olisi pitänytkin jatkaa mäkikuisman käyttöä. Lopullisesti päätin jättää sen, kun valmistetta ei ollut apteekissa, josta sitä kävin kyselemässä. En vaivautunut pistäytymään toisaalla. Tuokin on kuitenkin tarkoitettu lyhyempiaikaiseen käyttöön.
Mielialani on kuitenkin jonkin verran parempi kuin mäkikuisman käyttöä aloittaessa. Pieni vajoaminen tuli muutama viikko sitten, todennäköisesti koulustressin vuoksi. Nukuin kait 12 tuntia vuorokaudessa tuntien silti oloni väsyneeksi, ja pienikin ponnistus uuvutti. Ja tämä toki stressasi entisestään.
Mutta niin. Nyt liikun enemmän. Melkein jopa sanoisin, että liikunta on auttanut paremmin kuin mäkikuisma. Elimistön omat endorfiinit tuovat hyvän olon, lenkillä käydessä saa raitista ilmaa, maisemat vaihtuvat, eikä jää happanemaan neljän seinän sisään.
Ihan vihoviimeistä tosiaan on upota sisätiloihin ja unohtaa ulkomaailma. Mitä pitempään sisällä kököttää, sitä vaikeammaksi tulee aukaista se ovi ja lähteä ihmisten ilmoille. Kynnys kasvaa päivä päivältä, ja aina tuntuu mukavammalta jäädä kotiin. Josko sitä huomenna. Ei sitä huomenna. Nyt.
Ei sillä - en todellakaan ole mikään himoliikkuja, joka saisi mielettömät kicksit urheilusta. Kun olisinkin. Mutta silti liikkuminen auttaa. Kun vain saa aikaiseksi avata oven.
En todellakaan koe olevani päässyt eroon masennuksesta. Sanoisin, että nyt se on siedettävämmällä tasolla. Vaikea muistaa, milloin olisin ollut todella onnellinen pidemmän aikaa. Ehkä tietynlainen vakavuus kuuluu luonteeseeni.
Toisaalta lapsena olin varsinainen nauravainen energiapakkaus. Hyvässä seurassa lapsuudesta tutut piirteet nousevat esiin, ja se tuntuu ihanalta. Jokin murrosiän kieppeillä opittu ajatusmalli on vain viallinen ja vääristää näkemykseni maailmasta ja itsestäni.
Ehkä se on tietynlainen avoimuus uusia asioita kohtaan. Se, joka minulla oli lapsuudessa, mutta jonka olen sittemmin menettänyt. Toki pyrin olemaan avoin ja vastaanottavainen, mutta nyt seassa on ikävää epäilystä ja epävarmuutta. Ajatuksia siitä, onko asia tosiaan niin hyvä, miltä näyttää. Siitä, onko tuo ihminen tosissaan vai pilaileeko hän kustannuksellani. Siitä, kehtaako näin nyt tehdä, vai tuomitsevatko muut minut siitä. Olenko outo, jos teen näin.
Ihailen valtavasti ihmisiä, jotka vain ovat rehellisesti sellaisia kuin ovat. Olivatpa sitten jotenkin oudompia kuin muut tai eivät. Tämä taito minun on opittava. Tai muistettava, miten tein sen lapsena.
Olipas nyt tajunnanvirtaa kerrakseen. Ja tuntui hyvältä kirjoittaa. Ehkäpä pitää tämäkin blogi kaivaa esiin, kun on päässyt pahasti pölyttymään.
